Ehkä pitää koittaa päästää irti menneestä.
Irrottaa ne traumoihin kiinni jääneet ankkurit.
Elää
joka
päivä
itsensä
näköistä
elämää.
Onko sellainen mahdollista?
Vuonna 2015 olin kuvaamassa lyhytelokuvaa joka käsitteli kyseistä aihetta.
Itse kuvaajana jäin taka-alalle enkä juuri pysähtynyt pohtimaan uutta alkua omassa elämässäni.
Sama tarina kun niin monesti aikaisemmin, muut tekee ja itse seuraan sivusta.. ja ehkä dokumentoin.
Entä nyt?... nyt kun elämäni on jälleen uudessa tienhaarassa. Voisinko tehdä tällä kertaa asioita eri tavalla?
Ehkä vois kokeilla...
Ehkä jotain olennaista puuttuu, mutta mitä?
Frank varmaan kysyis tässä tilanteessa että oletko ollut oma itsesi? Oletko elänyt itsesi näköistä elämää?
Enpä juuri, olisi vastaus siihen. Miksi en? Miksi kompastun uudestaan ja uudestaan samoihin ongelmiin? Miksi en saa niitä muutettua? Yritänkö edes muuttaa niitä?.. vai toivonko vaan että ne muuttuisivat itsestään?... tai että joku toinen muuttaisi ne puolestani?... vaikka Frank.
Toivotonta hapuilua ilman kompassia. Näennäisesti eteenpäin menossa mutta huomaamatta ympyrää kiertämässä. Ehkä se toivottomuus kumpuaa sieltä... I mean, what's the point of living if your not actually living.
Mähän se Frank olen, joten mun nämä asiat pitäis tietää ja osata.
...Ehkä en vaan uskalla?
Meninpä taas eräs päivä soittamaan sitä ihanaa soitinta. Sormet takkuilivat ja tuntuivat heikoilta, ne eivät ole selkeesti tottuneet vielä flyygeliin. Osittain puuttui myös rohkeus soittaa. Vieras soitin, vieras ympäristö.. ja mahdollisuus että joku kuulee soittoani. Siitä huolimatta soitin varovasti pari tuntia mielenmaisemia. Tässä lyhyt katkelma niistä…
(VAROITUS… sisältää virheitä!)
Is it?… ehkä.
Hassu laji me ihmiset.. ne ihmiset. Ehkä se ei ole mad world, ehkä se on mad people. Reviireistään tappeleva apinalauma. Poikasistaan huolta pitävä hanhiparvi. Ikkunalaudoilla makoileva kissayhteisö.
Taivaalle tuijottelevia ihmettelijöitäkin taitaa muutama tästä laumasta löytyä. Sit on myös muutama sellainen joka on hereillä ja tietoinen tästä kaikesta hulluudesta. Muutama sellainen jotka silmät pyöreenä kauhusta huutaa… ”missä me ollaan?!!!… mitä me ollaan?!!!… miksi me ollaan?!!!”. Muutama sellainen joka ei koskaan lähtenyt siihen maailmaan johon ympärillä olevat ihmiset nuorena katosivat.
muutama ulkopuolinen… muutama mun kaltainen…
Olipa kerran mies joka ei ollutkaan mies.
Se mies joka ei ollutkaan mies meni kirjastoon ja ihastui kaikkiin mahdollisuuksiin joita siellä oli tarjolla. Hän varasi itselleen työhuoneen ja päätti käydä siellä joka päivä tunnollisesti kuukauden ajan.
Hän huomasi miten paljon hän tykkäsi oleilla siellä kirjastossa. Hän myös huomasi että päivät kuluivat tasaisemmin ja olokin muuttui paremmaksi.
Vaikka se toimisto jossa hän työskenteli olikin kolkko ja ankea huone, hän nautti siellä olostaan koska siellä hän pystyi keskittymään paremmin kun kotonaan.
Eräänä päivänä se mies joka ei ollutkaan mies varasi ajan flyygelihuoneeseen. Hän oli päättänyt voittaa pelkonsa ja tehdä jotain mitä ei ollut aikaisemmin uskaltanut tehdä. Kun varauspäivä vihdoin koitti häntä jännitti kovasti. Mutta hän meni siitä huolimatta ankeasta työhuoneestaan alakertaan ja kertoi palvelutiskillä että on varannut ajan flyygelihuoneeseen.
Lopulta mies joka ei ollutkaan mies istui flyygelin ääreen ja soitti ensimmäiset soinnut soittimella johon hän samantien rakastui.
…3, 2, 1, aika.
miten menee?
